Käpyn kesytys

Tänään oli taas Kirsi Liikasen koulutusta ja hän pisti koirani suihkepullon voimalla kuriin ja järjestykseen. Kirsistä on kovaa vauhtia tulossa ainoa ihminen, josta Käpy ei täysin hullaannu! Toin Gatsbyn namitellen tilaan, mutta toiset koirat veivät taas sen huomion. Niinpä Kirsi muistutti sitä parilla suihkaisulla ja Gatsbyn häntä laski ja uhittelu loppui. Ei tietenkään ollut kiva katsoa, kun normaalisti niin iloinen koira hieman kyyristeli, mutta tilanne saatiin näin hyvin rauhoittumaan. Gatsby ei missään vaiheessa ollut hallitsematon ja pystyi myös esittelemään kaukokäskyjen istu-seiso-maahan vaihtoja, jotka menivät tällä kertaa oikein kivasti! Ihan normaalia vauhtia niissä ei ollut, sillä vire oli nyt aika alhaalla. Samoin paikkamakuu hieman kauempana muista sujui oikein rauhallisesti. Muutenkin Gatsby keskittyi lähinnä tarjoamaan maassa rauhallisesti oleskelua ja palkkasin sitä tiuhaan tästä maahan. Nyt siis vain vesipullo taskuun ja menoksi!

Sain myös siunauksen meidän perusasennolle. (Kuva Taru Jokinen)

Maanantaina meillä oli kauden viimeiset rally-toko treenit, jotka jäävät myös viimeisiksi ohjatuiksi rallytreeeniksi vähään aikaan. En hakenut kesäksi ryhmään, sillä meidän ongelmat rallyssa ei ole ne kyltit vaan häiriönsieto sekä kontakti. Olemme talvikauden lähinnä opetelleet kuinka rallyssa ei tartte keskittyä Katariinaan vaan voi haaveilla agikoirien perään ja muutenkin peppuilla. Vikan kerran treenit olivat kuitenkin ihan onnistuneet, sillä odotimme hiljaista hetkeä agilityn suhteen ja saimmekin kivan suoritusrauhan hetkeksi, jolloin Gatsbykin keskittyi ihan eri tavalla. Kaikkein tyytyväisin olin kuitenkin houkutuksesta, jossa se meinasi käydä nuuskimassa lelua, mutta ihan itse päätti sittenkin palata kontaktiin! Olipa kiva tehdä taas vanhan tutun Käpyläisen kanssa! ♥

Keskiviikkona sanoimme hyvästit myös agiryhmällemme. Saimme tasoamme vastaavan pentu/alokas jatkokurssilta paikan, mistä olen hyvilläni! Järkevämpää treenata muiden tasoistensa kanssa kuin agivalioiden :) Mutta takaisin keskiviikon treeniin! Teimme kahdessa erässä ja ekalla kierroksella otimme liiat höyryt pois niin koirasta kuin omistajastakin! Koiraa juoksutettiin kehällä hyppyjen ja putkien kautta. Gatsby irtosi ja ohjautui hyvin esteille kunhan minä osasin vain ohjata! Menen edelleen aivan turhaan liian lähelle esteitä (osittain johtui keskikentän valssiharjoituksen hypyistä, joihin pelkäsin törmääväni). Kun menen esteelle, niin alan juoksemaan koiran rinnalla ja yllättäen en ole yhtä nopea vaan jään auttamatta jälkeen. Käpyllä oli hieno vauhti, hieno estehakuisuus ja hienosti taas suu kiinni! Rata oli siis seuraavanlainen, mutta teimme aluksi vain tuota kehää ja tietenkin molempiin suuntiin:

VAUn valkkuryhmän blogista

Valssi tökki alkuun ja pahasti. Yritimme tehdä kuvassa näkyvää kolmea "ylintä" putkien välistä hyppyä (nelosesteen molemmin puolin) valssaten. Otin ihmeellisiä sivu- ja peruutusaskelia, jolloin asettauduin yleensä seuraavalla hypyllä koiran linjalle. Käännyin myös liian myöhään, jolloin koira irtosi liian pitkälle sen sijaan, että olisi kääntynyt minua kohti. Ohjaajamme avustuksella tajusin liikkeen paremmin, aloin kääntämään itseäni jo koiran ponnistaessa ja saimme pariin otteeseen kolme ihan valssiksi haukuttavaa liikettä putkeen! Jopa treenikavereilta tuli spontaaneja kehuja, kun vihdoinkin sain homman luistamaan! Kouluttajakin kehui kehityskaartani ja lopetimme treenit todella hyvin mielin siihen.

Torstain pelastustreeneissä teemana oli peruskoe ja sinne tähtääminen. Halusinkin siis pitkästä aikaa kaksi lähekkäin olevaa maalimiestä, jotta näkisin, mitä koirani tekisi. Se sitten päätti tehdä aivan yllättävän uuden twistin jättämällä Iriksen puskaan. Gatsby oli käynyt Iriksellä, tuli minulle hieman odottavaisena, muttei ilmassut ja päätti sitten jatkaa matkaansa. Tässä vaiheessa se löysi ja ilmaisi toisen maalimiehen ihan hyvin. Päätin nostaa Iriksen, joka meni näkölähdöllä pienen matkan päähän puun taakse ja saimme todella hienon ilmaisun tästä palkaksemme. Itse olen kuitenkin erittäin hämilläni ja harmittaa, kun en pääse kuin vasta viikon päästä kokeilamaan uudestaan.

Kesä ja kärpäset, kevät ja koirankakka

Vaikka asia puhuttaakin joka kevät eikä siihen tunnu tulevan muutosta, niin ymmärrän enemmän kuin hyvin ihmisten valituksen koirankakasta. En ymmärrä sitä, että ihmiset antavat koiransa tehdä tarpeensa ihan minne huvittaa. Niin ne kakat kuin ihan pissatkin. Itse jalkaa herkästi nostavien urosten omistajana olen opattanut pojille "ei siihen" käskyn eli sen jalan on paree olla nousematta! Ja käskyn alle kuuluu kaikki ihmisen tekemä, niin postilaatikot, katutolpat kuin rakennusten seinätkin. Ymmärrän, että jopa harvaanasutussa Suomessakin on koiria kaupungeissa ym. alueilla, joilla koiran on pakko ne tarpeensa tehdä toisten pihojen pieliin. Asia ei kuitenkaan ole näin ainakaan meidän naapurustossa. Metsä on aivan vieressä monella ja niinpä en anna koirieni ruikkia ihmisten pihoihin tai millekään hoidetulle alueelle. Kakkoshädän yllättäessä putsaan jäljet aina hoidetuilta alueilta, mutta metsään ne kyllä jätän luonnon hoidettavaksi.

KUvasta kiitos Hesarin Nyt.liitteelle

Joku oli laskenut paljonko suomalaiset koirat tuottavat vuodessa kakkaa. Kirjoittaja valitti kuinka koirankakka ei käy metsässä ym. sinällään eddes lannoitteeksi, joten ne tulisi mielellään keskeltä korpeakin kerätä. Hän ei kuitenkaan ottanut huomioon, mikä energiamäärä plus tila pitäisi käyttää kaiken tämän kakan viemiseksi kaatopaikoille ja siellä säilömiseen. Onko siis oikeasti ekologista kerätä edes niihin biohajoaviin pusseihin ihan mistä tahansa niitä kakkoja, kysyn puolestani minä?

Yksi varmasti painava syy jätösten kadulle jättämisessä on myös roskisten puute. En voisi kuvitellakaan kulkevani kolmen koiran (jollakulla hullulla sellainenkin määrä on ollut) ja kohta kolmen kakkapussin kanssa. Koirathan kun pitää olla ihmisten mielestä vielä keskellä korpeakin hihnassa... Koska käteni loppuvat aika tehokkaasti kolmen hihnan kanssa, niin voin sanoa, etten ole iknä nauttinut edes sen yhden kakkapussin mukana retuuttamisesta. Varsinkin, kun joku Gatsby-pentunen piti sen hamuilua kivana leikkinä!

Kaikesta tästä roskistenpuutteesta huolimatta koen kuitenkin velvollisuudekseni korjata koirieni jätökset paikoilta, joissa ne voivat haitaksi olla. Kyllä näin koiraihmisenäkin vihastuttaa esimerkiksi keskellä jalkakäytävää tai polkua lojuvat jätökset. Niitä ei olla edes voitu yrittää lykkiä sivummalle vaan jätetään paikkaan, jossa joku tasanvarmasti niiden päälle astuu. Tätä en pysty käsittämään sitten millään! Hämmentävintä tästä tekee sen, että kuka edes saa koiraansa kakkaamaan keskelle tietä!? Meillä ainakin koirat ovat yleisesti aina hakeutuneet johonkin piilompaan asioilleen (paitsi Fero, jonka mielestä keskelle olohuoneen mattoakin oli ihan hyväksyttävää asiansa hoitaa...) 

Koirankakka pistää vihaksi siis myös tämän parin kakkakoneen omistajan. Mutta toisaalta niin tekee myös keltaiseksi pissatut postilaatikot ja portinpieletkin. Nyrkkisääntönä on, että täysi toisten ajattelemattomuus saa sauhun korvistani nousemaan. Tähän siis kuuluu keväisin myös se aivan käsittämätön määrä muuta roskaa joka paljastuu hankien alta. Koirankakka kun sentään häviää lopulta ihan itsestäänkin luonnon hoitelemana. Toisten roskaaminen ei silti ole mikään tekosyy kellekään olla keräämättä niitä koiransa läjiä sieltä naapurin pihalta! Mitäpäs jos kaikki ryhdistäydyttäisiin vähäsen, jookosta? 

Näinpä. (Kuva täältä)

Ps. Meillä löytyy myös yllättävät määrät ihmisten kakkoja lenkkipolkujen varrelta. Voisiko ihmisiäkin siis velvoittaa korjaamaan ne omatkin kakkansa? 

Sadoista vaihtoehdoista piti valita vain viisi

NaamaKirjassa kiertää haaste, jossa pitää valita omasta mielestä viisi parasta/mieleisintä koirarotua. Alkuun tehtävä tuntuu ylivoimaiselta, aivan kuten aina itselle sopivaa rotua valitessa. Vaihtoehtoja kun on niin valtava määrä!

Toisaalta, kun massasta karsii kaikki ylijalostetut, ihmisen vääristyneen kauneusihanteen takia kärsivät rodut, niin lista lyhenee huolestuttavan tehokkaasti! Itse luen siis pois kaikki lyttykuonoiset ja pienisieraimiset rodut, joilla usein on vielä naamaryppyjä tai outoja häntiä, jotka aiheuttavat selkärankamutkia sekä tulehduksia ja mitä kaikkea. Tämän jälkeen lähtee kaikki tappijalkaiset ja pitkäselkäiset koirat, vaikka esimerkiksi corgit ovat aina viehättäneet minua. Kumpa sellaisen saisi normaaleilla jaloilla! Sitten rankkaan suuren koon takia ikävän lyhytikäiset koirulit listaltani. Koiran oletettu elinikä on minulle tärkeä, sillä haluan pitää karvaiset ystäväiseni luonani mahdollisimman pitkään. En myöskään ihan käsitä, miksi esimerkiksi tanskandogin tarvitsee olla niin iso, kun nykyään kerta tiedämme tämän olevan sidoksissa rodun lyhyeen elinkaareen?

Terveyden jälkeen suljen pois lähes kaikki pienet koirat. Seurakoirarodut eivät järin sytytä ja vaikka terriereissä on paljon hauskoja tapauksia, niin haluan miellyttämisenhaluisemman koiran, kun mitä nämä rohkeat jästipäät yleensä ovat :) Koska arvostan koirassa vapaanapidettävyyttä, niin terrierien riistavietti on myös miinusta, puhumattakaan ajokoiraroduista tai vinttikoirista. En myöskään näe itseäni alunperin suojeluun tai esimerkiksi villisian metsästykseen (ja tappamiseen) jalostettujen rotujen edustajien omistajana. Ei kuulu omiin mielenkiinnon kohteisiin nämä dogot ja bullit.

Ja koska saan olla oikein nirso oman koirani suhteen, niin kaikkein mieluiten haluan keskikokoisen, iloisen harrastuskoiran, jonka turkki kestää Suomen oloja kesästä talveen. Eli ei mitään nakua eikä mitään pehkoakaan. Trimmattavat koirat ovat myös pois laskuista, sillä en nauti koirani puunaamisesta. Toki välillä on kiva katsella telkkua ja samalla hajamielisesti harjailla koiraa, mutta päivittäistä tai edes viikottaista huolenpitoa tarvitsevat turkit eivät ole tehty minua varten. 

Pitkästä alkupuheesta pääsemme siis vihdoinkin siihen itse asiaan eli itseä miellyttäviin rotuihin! Top 13 suosikkirotuani oli suhteellisen helppo karsia, joista sitten haastavempaa valita ne ehdottomat suosikit. Jokaisessa rodussa on jotain, mistä tykkään ja paljon! Kaikki eivät silti välttämättä sovi nyt tai pakosti koskaan minun tarpeisiini, mutta tykkään niistä silti. Päädyinkin siis listaamaan lopulta vain koiria, joita oikeasti voisin nähdä omistavani. Näin jätämme hyvästit esimerkiksi itseäni kiehtovalle (pitkäkarvaiselle) weimarinseisojalle, uljaalle rhodesiankoiralle ja kauneudessaan ylivoimaiselle siperianhuskylle.

1. Novascotiannoutaja. Eddie on luonteeltaan mitä mahtavin ruttulainen! Jos tietäisin saavani samanlaisen, ottaisin empimättä uuden tollerin. Ongelma on kuitenkin yleistynyt arkuus, joka ei käy alkuunkaan yksiin oman käsitykseni kanssa kyseisestä rodusta. Mielestäni tollerin kuuluu olla reipas ja iloinen, ei koskaan arka ja kyyristelevä! Eddie on jokseenkin kova koira rohkeutensa lisäksi eli sen kanssa on ollut turvallista tehdä kaikki ne ekan koiran kanssa tehdyt virheet. Työintoa sillä on edelleen eikä sitä lannisteta edes yrittämällä! Rodun terveys ei myöskään ole kunnossa ja riistavietti on ollut Muttiksen kanssa haasteellinen. Hyvää sentään on se, ettei rotu ole jakaantunut käyttö- ja näyttölinjoihin vaan on pysynyt yhtenäisenä. En siis vielä osaa sanoa, tuleeko minulla joskus toista tollotinta.

Laittaisin tilaukseen yhden huolettoman pienen säheltäjän ♥

2. Australianpaimenkoira. Jos löytää itselleen sopivasta linjasta koirulin, niin aussie on mitä mainioin harratuskaveri! Omalta Käpyläiseltäni vahtivietti oli helposti (ainakin hoffiin verrattuna) pois koulutettavissa ja Gatsby on mitä avoin ihmisten pusuttaja. Työintoa ja yhdessä tekemisen meininkiä löytyy vaikka muille jakaa sekä koira tuntuu olevan kuin itsestään yleisesti hienosti kuulolla. Aussiet eivät yleensä ole aivan yhtä sosiaalisia kuin esim. noutajat, mutta muutamia koiria lukuunottamatta Gatsby osaa olla huomioimatta muita koiria varsinkin "töissä". Taitavamman kouluttajan käsissä se osaisi varmaan olla kaikkien kanssa rauhassa. Me sitä tässä nyt sitten opettelemme :) Rodun ehdottomasti parhaisiin puoliin kuuluu työmoottori, joka kuitenkin sammuu kotona makoillessa sekä hyvä terveystilanne. Huonoin puoli on joidenkin koirien arkuus ja ehdottomasti rankka linjajakoisuus.

Ei niitä näyttelylinjaisia :) (Kuva Jenny Söderlund)

3. Hovawart. Fero ei ehkä ollut mikään täydellisin hoffi, mutta tykkään edelleen bongailla sen rotuisia kaduilla. Aina välillä hotsittaisi kokeilla joskus rotua uudestaan ja saada sellainen rotumääritelmän mukaisempi eli hyvähermoisempi ja rohkeampi otus. Uskoisin hoffista tulevan melkoisen kiva pelastuskoira, sillä nenä toimii ja itsenäistä suorittmaiskykyä löytyy. Se on kokoisekseen pitkäikäinen ja edelleen terve rotu ilman linjajakoa. Miinuksena on melko iso koko ja varsinkin osalla yksilöitä iso vahtivietti. Feroltakin tosin sen sai kouluttamalla pois eli se ei liiemmin ahdista. Feron, ja yleisesti rodun, hyviin piirteisiin kuuluu ehdottomasti leikkisyys, miellyttämisenhalua ja helppo vapaanapidettävyys suuren laumavietin ansiosta. Uskollisempaa kaveria saa hakea ♥

Kepppiiiiiii!!!!

4. Lapinporokoira. Nyt pääsemme niihin rotuihin listalla, joita harkitsin Gatsbyä etsiessäni ja jollaisen ehkä tulen joskus omistamaan. Lappalaisessa houkuttaa koko, fiksu turkki ja luonne. Haukkuminen menee ainakin joissakin yksilöissä yli enkä kestäisi koko aikaa räkyttävää koiraa. Uskon toki tämänkin olevan koulutuksella hillittävissä. Olin jo tutustumassa kasvattajiin tässä rodussa sekä olin laatinut listan hyvältä kuulostavista kenneleistä joihin yhteyttä ottaa. Perus paimenoiramaiseen tapaan lappalainen kun on hyvin koulutettavissa, miellyttämisenhaluinen eikä mitenkään riistaviettinen. Lopulta kuitenkin jäi siitä luonteesta sellainen tietty häsellys puuttumaan, josta tykkään esim tollereissa (ja joka välillä sitten taas tekee hulluksi!) Rodun omilla keskustelupalstoilla puhuttiin, että lappalaisesta saa kivan harrastuskoira, jollei halua huipulle (kärjistäen). Ja minä halusin nyt koiran, jolla olisi todennäköisesti rahkeita oikeaan pelastustyöhönkin. Päätin suurelta osin näistä syistä jättää rodun tältä kertaa väliin. Toki olen tutustunut nyt pelastusporukassa oikein hienoihin lappalaisiin!

Tykkään koiran näköisistä koirista (Kuva täältä)

5. Stabyhoun. Tämäkin rotu oli vähällä olla Gatsbyn rotu, mutta rodun harvinaisuuden vuoksi en päässyt niin pitkälle, että olisin yhtäkään livenä tavannut. Nyt tosin olen rallykisoissa yhden todella kivanoloisen stabyn nähnyt ja siinä oli paljon tollomaisuutta! Luonteessa on sitä intoa, sosiaalisuutta ja ystävällisyyttä leikkisyyden sekä koulutettavuuden lisäksi, mistä tykkään. Koko on kiva, turkki on kiva, mutta kanta on aika pienestä lähtenyt, joten terveys hieman mietitytti. Isoin syy poisrankkaamiselle oli kuitenkin lopulta riistavietti ja huoleni siitä, kuinka vaikeaa koiraa olisikaan pitää vapaana. Lintukoirassa olisi se hyvä, että osaisin sen kanssa jo tehdä kaikkia noutojuttuja ja olisi helppo antaa sen toteuttaa rodunomaisia piirteitään. Jokin myös noutajissa ja spanielien tyyppisissä lintukoirissa itseäni vain viehättää. Seuraavan koiran ollessa ajankohtainen, tulee varmasti tutustuttua tähän rotuun lähemmin!

Onko tässä Gatsbyn tuleva kaveri? Tykkään erityisesti näistä ruskeavalkoisista (Kuva täältä)

Tiedän, että vertaan montaa rotua tolleriin, mutta rotu ja erityisesti Eddie on mittatikkuni monessa. Eddie on se ensimmäinen ja erityisin. Kaikkia koiriani tullaan aina ja ikuisesti siihen varmaan vertaamaan, mikä onkin yksi syy, miksi uuden tollon hankkiminen tuntuu vaikealta. Muun rotuisille vielä on helppo antaa anteeksi se, etteivät ne ole Ruttusiani, mutta melkein mikä tahansa tolleri olisi helposti pettymys. Tai näin ainakin pelkään. Katsotaan mihin joskus päädynkään.

Kerta se on ensimmäinenkin...

Minun parhauskoirani ei ole ikinä ollut kiinnostunut ihmisten jätöksistä. Tänään kuitenkin yllätin tolloseni herkuttelemasta kasan luota. Jotta ketutukseni ei varmasti pääsisi laantumaan, päätti Eddie sitten oksentaa mahansa sisällön takaoven viereen, koska en ehtinyt avaamaan sille tietä ulos tarpeeksi nopeasti. Oksun ja kakanhajujen sekoittuessa aivan järkyttäväksi tuotokseksi meinasi minultakin laatta lentää. Osumansa sotkusta sai kynnysmattoni sekä lämpöpatterini. Koska patterin lattiaanmeneviä putkia ei pysty laminaatilla aivan tiiviisti kiertämään, valui oksua sinne ja sitä kautta varmaan myös lattian alle. Lattia lainehti myös lattialistaan asti eli hajutavaraa oli sitten sellaisissa pienissä koloissa ja raoissa etten yhtään tiedä onnistuinko saamaan kaiken pois. Ällöttää sitten niin hitokseen!

Meillä on myös mahdollisesti lisääntyneet elävät organismit kakasta tulleiden bakteerien lisäksi. Gatsby aivasteli sunnuntaina ja koska meidän rally-ryhmäläisellä oli nenäpunkki todettu, niin maanantaina aivastelun muuttuessa ryystämiseksi ilmoitin Käpyn eläinlääkäriin. Lääkärissä Gatsby hurmasi henkilökunnan täysin. Se tervehti kaikki ylitepursuvan iloisesti ja eläinlääkärikin minulle vähän pahoitellen sanoi, ettei voi olla vielä villitsemästä koiraani lisää, sillä niin harva koira heillä käy mielellään. Lopulta Gatsby oli kirjaimellisesti lääkärin sylissä, joka sai kunnon naamapesut kantopalkakseen. Olen hieman Käpyn kylkiä tunnustellut ja mielestäni niissä on vähän ylimääräistä ja vaakakin oli samaa mieltä, sillä se kehtasi näyttää lähes 21 kiloa! Lääkärin pyysin tekemään myös kopeloinnin ja hän oli sitä mieltä, että kylkiluut tuntuvat helposti, mutta enempää ei painoa kannata hankkia. Olin ottanut Eddienkin punnitusta varten mukaan ja sen paino on onneksi pysynyt samana eli myös siellä 21 kilon hujakoilla. Lääkäri oli mielissään nähdessään ruttuseni, sillä hän muisti hyvinkin leikanneensa herran huulen. Eddie näytteli sitä mielellään lääkärille ja muulle henkilökunnalle ja söi ahneesti sille lahjoitetut namuset. Silläkin oli siis melkoisen hauska lääkärikäynti :) Eddie ei ole punkkia oireillut, mutta molemmat saivat tabut ja saavat nyt siis kuukauden verran extraherkun kerran viikossa.

Punkillinen nenä.

Saimme luvan osallistua pelastuskoiratreeneihin punkkiepäilystämme huolimatta. Olimme varmuudeksi viimeisiä, mutta se ei menoa haitannut! Koska meitä oli vain pieni määrä treeneissä (4 koiraa), niin pääsimme Gatsbyn kanssa kokeilemaan hieman laajempaa etsintää. Olen miettinyt peruskokeen käymistä kesällä/syksyllä ja sitä silmälläpitäen Taru meille treenin suunittelikin. Alue oli kuulemma suurempi kuin peruskokeen alue ja sinne piilotettiin vain kaksi maalimiestä. Plus peruskokeessa ei ole pimeä. Otin alkuun paikkamakuun ja Gatsby oli erittäin kiinnotunut meitä ennen menneen juoksuisen nartun tuoksuista, mutta pysyi kuitenkin paikallaan. Taru näytti minulle alueen kartalta ja kysyi etsintäsuunnitelmani, joka perustui siihen, missä juoksuinennarttu oli mennyt :D Ajattelin sen painavan alkuinnolla paremmin hajujen ohi, mikä tuntuikin toimivan. Sain tosin ihan kunnolla hätyytellä teiniäni kohdalta, missä ihana tyttö oli istunut, mutta muuten se keskittyi ihan kivasti. Ensimmäinen maalimies löytyi ja ilmaistiin oikein hienosti! Hän myös sai vain kohteliaan pusun vaikka olikin mitä parhaalla pusukorkeudella maassa maatessaan. Seuraavaksi tuli aika pitkä etsintä ilman hajun hajua. Alueella oli kuulemma käynyt vain Taru tallustelemassa ja Gatsby ei kauhean tehokkaasti töitä tehnytkään. Lopulta vauhtia alkoi taas löytymään, kun haju kulkeutui paimenen nenukkiin. Se irtosi sen verrank auas, että lähinnä näin sen valjaiden valon, joka pyöri tehokkaasti samassa kohdassa. Koirani palasikin kohta luokseni ja oletin sen ilmaisevan, mutta Gatsby vain jäi seisomaan eteeni hetkeksi. Tästä se lähti uudestaan maalimiehelle ja kun pääsin lähemmän, niin ilmaisukin toimi jo. Eli perjaatteessa Gatsby jätti maalimiehen, mutta toisaalta työsti sitä koko ajan ja ilmaisi löytönsä lopulta. Meillä annettiin 30 minuuttia aikaa ja käytimme siitä kuulemma lopulta n. 21 minuuttia. Näin pitkää etsintää Gatsby ei ole varmaan ikinä tehnytkään, joten siinäkin mielessä todella hyvä harjoitus! Kaiken kaikkiaan olen siihen oikein tyytyväinen ja eiköhän tässä ole pienellä treenillä ihan sinne kokeeseenkin asiaa :)

Onhan siellä sentään yksi jalka maassakin :D (Kuva taru Jokinen)

Myös lauantaina pelastimme, tällä kertaa taas koululla. Gatsby oli aivan viimeisenä ja käyttikin melkoisesti aikaa nuuskien ja nuollen juoksuisten tyttöjen jättämiä hajuja sekä veritippoja, Se kyllä teki myös hommansa, mutta hieman siinä tyttöjen perään haaveilun ohella. Kävin hätyyttelemässä sitä aina hommiin ja aloin ehkä olemaan jo hieman kireäkin lipittävän koirani kanssa. Tulipahan testattua kuitenkin tämäkin ja saan kai olla onnellinen, että suuri urhoni pystyi myös ihmiset piiloistaan nostamaan aivan super häiriöstä huolimatta?

Sunnuntaina se ei sitten enää välittänytkään tyttöjen hajuista pätkääkään vaikka ne olivat kuulemma alueella pissineetkin. Alun pienen hallintakokeilun ajan sen nenä meinasi liimautua maahan, mutta kun sain sille valjaat päälle ja lähetin sen, niin ei kyllä juurikaan ole moitteen sanaa pojusen työskentelystä! Se oli melko kohtelias suurimmalla osalla maalimiehistä ja se nosti sekä ilmaisi kaikki neljä todella hyvin! Pitkä ilmaisumatkakaan ei tuottanut sille ongelmia! Hieno Käpy!

Eddiekin pääsi virkistymään samoihin treeneihin ja nyt se irtosi paremmin maalimiehille eikä kerjännyt niin keskittyneesti mukana olleilta nameja. Sen työskentelyä oli ilo katsella ja autoonhan se ei enää olisi halunnutkaan tulla kivoista hommista :)

Jotta elämä ei kävisi tylsäksi, suuntasimme myös pelastustreenikaverimme järjestämään koulutukseen vielä iltasella. Sanna oli järjestänyt Kirsi Liikasen opastamaan meitä ja kolmea muuta koirakkoa treeneissämme eteenpäin. Minä toivon kerroilta ennen kaikkea sitä, että Gatsby osaisi olla kenen tahansa koira vieressä (ei siis mitenkään iholla) rauhassa esim. tokon paikkamakuussa. Yksi Gatsbyn varmimmista huudattajista on myös näissä treeneissä ja Kirsi pääsikin näkemään Käpyn kierrokset sitten harvinaisen korkealla. Hän kuitenkin tokaisi omasta mielestäni aivan järkyttävän shown jälkeen, että tämä on kiva ongelma, kun se on niin helppo korjata! Eka kerta menikin aika pitkälti toisiimme tutustuen, mutta treeneistä jäi kauhean kiva fiilis! Uskon saavani nyt kunnon käytösmallin sekä itselleni että koiralleni, jotta ongelma ei ala leviämään. Gatsby oli rauhallinen lelukoirien sekä Kirsin oman koiran seurassa. Kirsin koira sai jopa haukkua (pyynnöstä) ja sain pidettyä Gatsbyn rauhallisena. Iso syy onnistumiseen oli tietenkin se, että Kirsin koira käyttäytyi niin hienosti eikä esim. tuijottanut Käpyä ollenkaan. Tälläisten koirienhan kanssa meillä ei ongelmia olekaan ollut :) Mutta oli kiva, että saimme loppuun myös sen onnistuneen ja kivan kokemuksen toisen koiran läsnäolosta. Ensi kerralla menemmekin sitten samaan aikaan muiden koirien kanssa ja kuulemma lopetamme Gatsbyn kiihtymisen alkuunsa käyttäen vasisuihkausta. Treenasimmekin tätä tänään erikseen eli koiralle opetettiin seuraamukset (vesipullo) huonosta käytöksestä (kiellon tottelematta jättäminen). 

Pallit(on)?

Gatsby on esitellyt viimeaikoina teiniominaisuuksiaan välillä hieman turhankin ahkerasti. Niinpä muutama ihminen onkin joko ehdottanut tai kysynyt, että mitäs jos hankkiutuisin eroon sen palleroista? Olen ollut hieman hämmentynyt kommenteista, sillä  koira on vielä oikeasti nuori. Sen koulutus on vielä kesken enkä todellakaan halua ensimmäisenä ongelmienratkaisuna pitää koiran leikkaamista. Tämä onkin asia, mitä olen useasti koirien kohdalla miettinyt. Tavoitteenahan on ennen kaikkea käytöksen muokkaaminen omistajalle helpompaan suuntaan tai ainakin suuri toive siitä. Tästä taas minulla on melkoisen ristiriitaiset tunteet; toisaalta mielestäni ei ole oikeutettua leikellä tervettä koiraa vain ihmisen mukavuudenhalun takia, mutta toisaalta koirankin elämä saattaa helpottua, kun ei ole ylimääräistä testosteronia/juoksuja päätä sekoittamassa. Itselläni henkilökohtaisesti on kuitenkin suuri kynnys lähteä leikkaamaan tervettä koiraa vain omaksi ilokseni. Yksi iso syy siihen, etten halua narttukoiraa onkin se, että en ole valmis elämään jouksujen kanssa. Toisaalta en tiedä olisinko valmis koiraani ihan heppoisesti leikkauttamaankaan, vaikka terveysedut ovatkin huikeat. Eddiekin sai pitää pallinsa kunnes niihin kehittyi kasvaimet ja Ferolle sellaisia ei ikinä laskeutunutkaan. Olen kuitenkin usein miettinyt viimeisemmän kohdalla, josko niistä olisi tullut sille sitä paljon kaivattua rohkeutta, edes miehistä tyhmänrohkeutta? 

Erityisesti jenkkilässä tuntuu olevan muotia leikata koira ennen kuin se on edes teini-ikää käynyt. Koira yritetään pitää pentuna eikä sen anneta aikuistua. Muistan esimerkiksi hyvinkin suuria tunteita herättäneen Cesar Millanin sanoneen, että leikkaamattoman koiran olisi luonnollista päästä parittelemaan puolen vuoden välein (perustuen useimpien narttujen jouksukiertoon). Tämä tietenkin on mielestäni melkoista potaskaa, sillä aina susilaumaan nojaava Millan tuntuu unohtavan, että vain johtava pariskunta lisääntyy. Muut lauman jäsenet elävät siis ihan lisääntymiskykyisinä, mutta sukua jatkamatta usein koko elämänsä eikä tämä tietääseni tee susilaumaa toimimattomaksi? 

Lääkätieteellisestihän pallien poistamisesta ei juuri muuta olekaan kuin hyötyä. Eddiellekään ei kasvaimia olisi voinut olemattomiin kiveksiin tietenkään tulla. Monilta muiltakin uroksena oloon liittyviltä eturauhas ym. ongelmilta vältytään tällöin tai nartuilla märkäkohdut ym. jäävät tietenkin pois. Eddie olisi ehkä ollut myös helpompi, tai ainakin vähemmän karkaileva, koira leikattuna. Olen myös monesti joutunut poistumaan koirapuistosta nolona, koska koirani ihastui palavasti (yleensä leikattuun) toiseen koiraan eikä kiksimisyrityksille tullut loppua. Noutajani kuitenkin on aina tullut suurimman osan kanssa toimeen eikä ole ikinä ollut urosrähisijä. Mielestäni sen leikkaamattomuudesta ei siis koitunut itselleni kestämätöntä vaivaa. 

Gatsbyn kohdalla en ole valmis tekemään päätöksiä tässä iässä sen tulevaisuuden suhteen. En tiedä, onko sillä jalostuspotentiaalia vai ei, mutta en vielä asiaa myöskään ole valmis päättämään. Mielestäni siinä on monia aivan käsittämättömän hienoja ominaisuuksia varsinkin harrastuskoirana (halu tekemiseen, keskittyminen minuun sekä ohjaukseen sekä kovillakin kierroksilla todella hyvä tottelevaisuus) mutta se osaa silti olla rauhassakin. En aina näe tätä tasapainoa monessa muussa hyvässä harrastuskoirassa. Moni pelkää moottorin sammuvan, jos koiralta vaaditaan rauhoittumistakin joskus. Varoittipa yksi bordercollie-ihminen minua TOKOstakin, jos haluan paimeneni pysyvän hyvänä agi- ja hakukoirana. TOKOn kurinalaisuus kuulemma tappaa koiran omatoimisuuden. Itse epäilen tätä, jos TOKOa koulutetaan positiivisesti eikä koiralta vaadita älyttömyyksiä ennen kuin se osaa. Ymmärrän, että omistajilleen yleensä herkät paimenet voivat muuttua liian kovalla koulutuksella liian omistajapehmeiksi ja tästä liian riippuvaisiksi. Silloin ne eivät enää uskaltaisi mahdollisesti irrota esteille tai maalimiehille.

Ai siis mitä sä olet pallieni menoksi suunnitellut!?

Gatsbyn huonoihin puoliin kuuluu nyt juurikin tuo uroksille uhittelu, tietynlainen malttamattomuus varsinkin toisten ollessa kiihtyneinä sekä jonkin asteinen rauhattomuus vieraissa paikoissa. Hyppiminen on myös tietenkin vielä ongelma, mutta vaikka se onkin luonnollista koiralle, niin kyllä sitä on vahvistettukin. Niinpä sitä ei voi ihan helposti koiran syyksi laskea. Otetaan siis nuo muut huonoudet käsittelyyn: uhittelu (eli todennäköisesti epävarmuus) ja kiihtyminen. Molempiin voitaisiin varmaan vaikuttaa leikkauksella, sillä kastraatio rauhoittaisi todennäköisesti koiraa. Molempiin myös uskoisin auttavan lääkkeen nimeltä aika. Rauhoittumista harjoitellaan ja siedätän sitä muiden kiihtymisen huomiottajättämiseen. Uroksista olen nyt metsästämässä hyviä kokemuksia ja rauhoittumista niidenkin seurassa. Gatsby pystyy olemaan rauhassa toisten urosten läsnäollessa esim. treeneissä paitsi jos joku päästää oman koiransa sen iholle tai toinen koira alkaa sitä haastamaan. Lenkeilläkin se menee muista koirista nätisti ohi (elleivät ne räyhää hulluna jolloin tuokin kiihtyy). En siis luokittelisi Käpyläistä millään tavalla aggressiiviseksi sillä se ei fiksoidu toisiin koiriin ja pystyy niitä sietämään ollessaan normaalissa mielentilassa. Jonkun aikaa takaperin peräämme karkasi pihastaan aina meille kovasti uhitteleva australianterrieriuros. Se taisi napata hieman Gatsbyn peppukarvojakin, joka yllättyneenä kääntyi ja laittoi toisen koiran hiljaa niskasta matalaksi. Tilanne oli kuitenkin ohi toisen koiran alistuessa eikä terrieriin tullut mitään jälkiä. Gatsby käyttäytyi mielestäni aivan hyväksyttävästi. Kyllä sillä on järkeäkin päässä hormooneista huolimatta :)

Gatsby osaa olla myös toisten koirien kanssa. Se ei ole siihen millään tavalla kykenemätön. Omassa laumassa normaalisti menee enemmän kuin hyvin, kasvattajan luona se alistui isoveikalleen Hopulle ja vahemmat urokset saavat siltä useimmiten mielistelyjä. Nartut ovat pääsääntöisesti ihania, mutta se ei ole mikään aivan järjetön peppujen tutkija tai yritä koko aikaa astua toita koiraa. Se kuuntelee tässäkin asiassa melkoisen kiitettävästi joko narttua itseään tai minun murahduksiani. Omaan kokemukseeni nojaten se jättää nartut varsinkin iästään huolimatta ihailtavasti rauhaan.

Loppuun vielä se pakollinen disclaimer: tässä tekstissä esiintyy vain oma mielipiteeni ja pohdintani asiasta. En todellakaan moralisoi muiden päätöksiä omia koiriaan koskien. Oikeudet mielipiteenmuutoksille pidetään. 

Viikon iloja ja suruja

Minun uljas jellonani ♥

Feroa on ollut ikävä ja monesti tulee tehtyä ajattelematta arkisia asioita. Lenkeillä olen välillä tähyillyt vanhasta tottumuksesta sen perään ja kerran jopa pelästynyt hetkeksi, kun sitä ei vain näkynyt. On todella outoa pitää silmällä vain kahta koiraa. Feron kuppi istuu päivästä toiseen keittiöntasolla ja olen pariin otteeseen meinannut kauhaista sille ekana ruokaa sen sangosta koiruleita ruokkiessani. Kukaan ei enää kanna keltaista palloaan samalla ynisten minulle kun tulen töistä ja samalla viuhdo iloisesti propellihäntäänsä ympäriinsä. Sen sijaan roskis on päässyt keittiössä yläkaapista oikealle paikalleen eikä kukaan ole levitellyt sitä ympäriinsä. Vaatehuoneessakin on kahva ja treenitasku saa olla ihan rauhassa nameineen eteisen naulakossa.

Pikkukoirat ovat käyttäytyneet hieman normaalista poikkeavasti, mutteivät mitenkään järkyttävän oudosti. Gatsby on vahtinut kotosalla ja haukkunut useamman kerran ulkoa kuuluville äänille. Tätä se tekee todella harvoin, mutta tällä viikolla toiminta on ollut päivittäistä. Eddie nukkuu normaalisti mielellään omissa oloissaan, mutta onkin nyt pysynyt koko ajan näkyvillä. Se on jopa ollut joka päivä töistä/treeneistä tullessani ovella vastassa. Useimmiten se nukkuun kotiintulojeni ohi, mutta tällä viikolla se on ollut melkoisen valppaana. Eilen kehtasin yrittää käydä vessassa ihan yksin ja ei mennyt kuin hetki, kun ovea raavittiin vaativasti. Koska en ollut laittanut ovea täysin kiinni, niin ankaran nuuskutuksen kera pieni punainen nenä sai kun saikin oven auki.

Olen saanut aivan mielettömästi tsemppiä ja lämpöisiä muistamisia lähipiiriltä, joiden avulla on päässyt helpommin taas eteenpäin. On ollut välillä todella vaikeaa puhua Ferosta, mutta samalla todella terapeuttista. Feron kasvattajakin soitti, kun hänelle suru-uutiset viestitin. Siinä sitten yhdessä itkettiin ja naurettiin sekä muisteltiin omia hoffilaisiamme. Kiitin, että hän aikoinaan 17 vuotiaalle kasvattinsa uskoi vaikka hän tosissaan silloin ymmärsi koiran tulevan nimenomaan minun kasvatettavakseni. Eija muisteli, että minulle oli helppo koira luvata, kun olin selvästi sen kouluttamisesta kiinnostunut. Kiittelipä hän puolestaan hyvän kodin tarjoamisesta kasvatilleen ja tämä kommentti on lohduttanut enemmän kuin voin sanoin kuvailla. Toivon todella, että onnistuin tarjomaan Ferolle hyvän elämän.

Minäpä olenkin jo 15 vuotias harvahampuli

Eddie ainakin on päättänyt nauttia elämästään ja täytti kuin täyttikin tänään 15 kokonaista vuotta! Aivan huikeaa! Papparainen pääsi viettämään synttäreitään pelastustreeneihin, mistä johtuen se ei saanutkaan aamupalaa normaalisti aamulenkin jälkeen. Tästä seurasikin levotonta steppailua ja vienoa vinkunaa sekä ihan vain röyhkeää komentelua. Eddie ei ollenkaan ymmärtänyt, miksei henkilökunta häntä tajunnut ruokkia! Ja vielä syntymäpäivänä! Aamiaisenhan pitäisi suorastaan tulla sänkyyn!

Olikos täällä joku kotona?

Treeneissä kaikki annettiin kuitenkin anteeksi papparaisen pinkoessa tohkeissaan maalimiesten perässä. Alkuun se lähinnä kerjäsi minulta ja perässäkävelijältä nameja, mutta kun nokkaan kantautuikin uusi haju, niin lähti työstämään sitä. Ensimmäisellä maaliukolla se luovutti aina välillä ja tuli kerjuulle, mutta kun saikin niin hyvän palkan löytämältään ihmiseltä, niin sen motivaatio löytää loputkin kasvoi selvästi. Hirveässä tohelluksessaan se onnistui vetämään hienosti selälleen, mutta tämähän ei tahtia haitannut. Ikuinen häslä.

Illalla on vielä ohjelmassa spessu iltapala kera herran suuren herkun eli tonnikalan. En tykkää antaa sitä sille, kun se saa Eddielle aika kalaisan hengityksen, mutta synttäripäivänä en olen ollut armollinen ja siitä onkin muodostunut jo perinne :)

Hitonmoisesti ONNEA pikkuiselle rutulleni hienosta iästä! ♥

Treeneissä on sujunut ihan kivasti Käpyläisenkin kanssa. Keskityn mielelläni johonkin muuhun ja esim. agility ainakin vaatii juurikin sitä keskittymistä. Kokeilimme keinua ja Gatsbyn mielestä siitä pitäisi paahtaa täysillä yli. Kouluttajamme auttoi hidastamalla tippuvaa päätä ja Gatsby odotti hienosti koko matkan alas asti. Saimme jopa nättejä kontakteja! Teimme myös puomia, jolle pikku sikani varasti ja monesti! Ei kuunnellut sitten pätkääkään vaan vilisti onneissaan kouluttajamme ja palkkansa tykö.

Sen sijaan se kuunteli ohjaustani aivan upeasti, kun pitikin ihanan putken sijaa kääntyä hypylle. Teimme kaaressa olevaa kolmea hyppyä, joista heti ekan jälkeen oli kivasti putkensuu tarjolla. Ensimmäisellä kerralla koira ottikin putken, sillä ohjaukseni oli totaalisesti myöhässä. Heti kun uskalsin kääntää itseäni rohkeammin toista hyppyä päin, niin Käpy unohti putken aivan kokonaan! Pätevää meiltä molemmilta kuulemma! Teimme myös laajempaan aseteltua kolmen hypyn rypästä ja tämänkin sain parin kerran jälkeen onnistumaan. Minuakin kehaistiin nopeaksi oppijaksi eli eiköhän tästä vielä jossakin vaiheessa ihan agilityn näköistä tule!

Pelastustreeneissä oli alkuun luoksepäästävyys ja paikkamakuu. Päätin olla menemättä muita koiria lähemmäksi, jollei koirani lopettanut kiskomistaan ja rääkymistään. Tovi jos toinen tähän meni, mutta mielestäni teimme rauhallisemman lähestymisen kuin mihin viime aikoina olemme pystyneet. On todella haastavaa koittaa saada Gatsbyn huomio, kun sen ottaa suoraan autosta paikassa, jonka se tunnistaa hakualueeksi. Intoa on kuin pienessä kylässä ja ääntä tulee aivan järkyttävästi sen nähdessä tietyt toiset koirat. Pääsimme kuin pääsimmekin kuitenkin riviin ja luoksepäästävyys meni suhteellisen hyvin. Gatsbyä pystyi jopa koskemaan ilman suuria rakkaudenosoituksia pieneltä pusuttelijaltani. Rauhallisesti sain myös koirani autoon palautettua odottamaan etsintävuoroamme.

Lähtölupa annettu! (Kuva Taru Jokinen)

Etsintään lähtiessämme ohitimme jo paljon rauhallisemmin samaa ikäluokkaa olevan bortsu-uroksen ja Devon sai seurata omalle alueelleen meidän takanemme ongelmitta. Suurin ongelma oli vain oman koirani innokkuus, joka näkyi aivan jäätävänä vetämisenä. Tie oli jäinen ja kyynärpääni kipeä. Käskyistä huolimatta veto jatkui eikä "tässä" lähellä pysymiskäskykään toiminut pätkääkään. Tähän kun lisää huonosti nukutun ja henkisesti raskaan viikon, niin ei varmaan tule yllätyksenä kellekään, että hermoni ottivat ja pettivät totaalisesti.  Purin tässä vaiheessa turhaumani koiraan, rähähdin sille parin ärräpään saattelemana ja viskasin hakuvaljaat sen viereen maahan. Palkaksi tästä hermojenmenetyksestä Gatsby ei sitten halunnutkaan alueelle irrota vaan jäi luokseni luimistelemaan. Yritin tsempata sitä ja tyynnytellä meitä molempia, mutta alku oli todella epävarmaa. Ensimmäisen maalimiehen ilmaisustakaan ei meinannut tulla mitään, mutta kun Käpy uskaltautui minulle haukkumaan, niin sahaus sujui vallan hienosti! Toisella maalimiehellä painostin siltä haukun ennen kuin koira oli oikeasti käynyt maalimiehen luona, mutta onneksi tämä ei sitä lopulta haitannut. Viimeissä ukolla Gatsby jäi ihastelemaan ison kiven päälle maisemia sekä kuuntelemaan Wictorin haukkua. Kerran jos toisenkin sain herätellä sitä siis hommiin. Tässä vaiheessa viimeinen maalimies sai osakseen stressinpurkuryykäämiset, mutta ilmaisu toimi kuin toimikin.

Paikkamakuu on ihan iisiä, tuumaa Käpyläinen  (Kuva Taru Jokinen)

Tänään treeni alkoi samalla kaavalla ja meni jo huomattavasti paremmin! Wictor haukkui aina välillä, mikä nostatti Gatsbyn kierrokset kattoon, mutta ne tulivat sieltä myös alas. Treenikaveritkin kehuivat sen olleen paljon torstaita parempi! Yksi iso etu oli tällä kertaa se, että me menimme riviin ekana emmekä lähestyneet siis muita koiria kuten viimeksi. Pysyin rauhallisena ja se kannatti!

Nuuskuti nuuskuti  (Kuva Taru Jokinen)

Itse treeni sujui todella mukavasti. Otimme alkuun pienen hallintaosion (yksilösuorituksena siis) eli paikkamakuun (ei ongelmia) ja pienen seuruupätkän. Tämäkin meni kivasti :) Vasta kun tuli aika pukea liivejä ylle, Gatsbylle tuli hepuli ja sain ihastuttavan kuolaisen pusun... Maalimiehet löytyivät hyvin, ne ilmaistiin todella kivasti eikä kukaan saanut aivan järkyttävää määrää rakkautta osakseen, jee! Tyttöjen hajut pientä teiniä hieman häiritsi paikoitellen, sillä treeneissä oli vain kolme juoksuista narttua eli sain muistutella sitä paikoin töihin. Merkkailusta huolimatta olin siihen lopulta kuitenkin todella tyytyväinen!

MÄ LÖYSIN! Hei, tuu kattoon!!!  (Kuva Taru Jokinen)

Kesän ryhmähaut tulivat ja menivät. En tiedä vielä mihin päästiin, mutta päädyin hakemaan TOKOon ja agilityyn. Agi hieman huolestuttaa, jos tulee kauhean kuuma kesä. Tällöin sitä on mielestäni aivan turha ulkosalla treenailla, mutta katsotaan. Pääsimme meinaan ryhmään joka alkaa jo iltapäivällä, jolloin voi olla vielä aivan törkiän kuuma. TOKOon päädyin kuin päädyinkin lopulta. Haluan antaa lajille vielä mahdollisuuden ja samalla se vahvistaa meidän rallya. Tämän hetkisen ryhmän vetäjältämme tulikin järkyttynyt viesti, kun en rallya ollutkaan hakenut. Pelastus pysyy ykkösenä eikä kaikkeen vain ole aikaa. Koen myös, että rallyn säännöt ovat nyt itselle melkoisen selvät, lajissa on vaikea päästä kisoihin ja olen yllättnyt jos olemme saaneet edes AVOn koulutustunnuksen ennen talven ryhmäjakoa. Jos pääsemme ylempiin luokkiin, niin sitten voisimme ehkä hakea taas rallyakin. Koko nykyisen treenikauden olemme kuitenkin jumittaneet lajissa pahasti paikallamme enkä koe hyötyväni enää ALOn liikkeiden hinkkauksesta. ALO kuitenkin on edelleen virallinen tasomme ja sen tasoiseen ryhmään todennäköisesti kesäksi päätyisimmekin, joten näen etenemisen  treeneissä hyvin epätodennäköisenä.

Ja sitten tulikin sen helpon päätöksen aika

Jouduin siis Feron kanssa siihen pisteeseen, mihin en olisi halunnut. Kuvittelin seurailevani sitä ja kun huonoja päiviä olisi enemmän kuin hyviä, soittaisin sille eläinlääkäristä lopetusajan. Toisin kuitenkin kävi. 

Eilen illalla sen oli vaikea nousta, yöllä heräsin siihen, että se suti lattialla yrittäessään ylös ja kävin sitä urakassa auttamassa. Tässä vaiheessa koira hoiperteli matolle, lysähti siihen ja siitä en sitä enää aamulla ylös saanut. Eläinlääkäriltä onneksi sain ajan samalle päivälle, mutta töistä sain vapaaksi vain lopettamiseen menevän tunnin. Naapurini auttoi minua lastaamaan hoffilaisen autoon, jossa se tuntui nukkuvan peiteltynä tyytyväisenä ne pari tuntia ennen eläinlääkäriä. Lääkärissä nostimme sen patjoineen kaikkineen sisälle ja se sai lopulta nukahtaa omaan petiinsä. Fero oli koko operaation ajan rauhallinen ja nukahti nopeasti. Sinne minä sen sitten jätin. Yli 12 vuotta ystävyyttä, eläinklinikan lattialle.

Fero ei ollut helppo koira, mutta se oli rakas. Siitä kasvoi ihan yhteiskuntakelpoinen otus, joka terrorisoi lähinnä vain omaisuuttani ruuan toivossa. Sillä oli mitä lämpöisimmät ruskeat silmät ja mitä suloisin propellihäntä, jota se esitteli tutuilleen ja kivoille pikkukoirille. Se oli oman laumansa hellä lammas ja uskollinen rakkailleen. Vaikka minä siltä monesti halusinkin asioita, joihin se ei kyennyt, niin sille minä riitin aina. Moni asia sitä pelotti, mutta monesti se myös oppi voittamaan pelkonsa. Lopussa se oli mitä urhein koiruli vaikka omistajalla pakka ei millään kasassa pysynytkään.

Nyt on niin kauhea ikävä, että sitä on vaikea saada aisoihin.

Soffahoffin Ferudun eli Fero 

4.6.2002 - 10.3.2015

Villinä ja vapaana (Kuva Martta Viljanen)

Päätöksiä, pelottavia päätöksiä

Feroa nyt seurailen ja varsinkin sen liukastelua ulkona. Yritän epätoivoisesti nähdä siitä, onko oikein odottaa sulia kelejä ja kesän uimisia, jotka tukilihaksiakin voisi vahvistaa. Elättelenkö turhia toiveita koirani kustannuksella? Kipuja sillä ei ole, kiitos lääkkeiden, mutta kannattaako odottaa niin kauan, etteivät nekään enää tepsi? Toisaalta se lähtee lenkille mielellään, mutta toisaalta se saattaa liukastella ja kaatua. Mutta sitten se katsoo minua ruskeilla silmillään, joista paistaa tyytyväisyys rapsuista, mutta sitten se ei meinaa päästä liukkaalta lattialta ylös. Sitten se taas on mitä onnellisin koira ruokakupillaan, mutta kerran sen kuppi karkasi pois matolta ja koira söi lopulta makuullaan takajalkojen luistaessa. Mutta sitten se taas vastaa Gatsbyn leikkiinkutsuihin ja painii tyytyväisenä pikkuveikkansa kanssa. Välillä se taas syöksähtelee sisällä matolta toiselle eikä korjaa takajalkojen asentoa hyvään toviin, jos varpaat kääntyvät jostakin syystä tassun alle. Mutta sitten se viipottaa palastustreeneissä alustasta välittämättä tasa siitä, mistä on hajua parasta seurata ja jalat kantavat sen liukkaidenkin pintojen yli. Yritän tehdä listaa mielessäni siitä, kumpia on enemmän: hyviä, vai huonoja hetkiä? Tällä hetkellä plussasarake on mielestäni vielä voitolla, mutta olen asian suhteen hyvin puolueellinen, toiveikas ja myös epätoivoinen. Mikä tilanne siis oikeasti onkaan todellisuudessa?

Iso pelottava kysymys siis kuuluukin: odotanko, että Feron perä pettää vai teenkö päätöksen sitä ennen? Koirani ei enää parane, mutta kukaan ei myöskään osaa sanoa kuinka nopeasti sen tila tulee huononemaan. Eläinlääkäri ei suostunut mitään aikajana-arviota antamaan. Sanoi vain, että kyllä minä näen sitten, kun on tullut lopun hetki. Mutta mitä jos silloin ollaan jo eletty itsekkäästi koiran kustannuksella päiviä, viikkoja, jopa kuukausia? Jos odotan toiveikkaana kesää, niin onko siitä apua? 

Nyt elän jossittelu-vaiheessa. Mitäs jos Fero ei aamulla enää pääsekään ylös? En halua joutua raahaamaan peräpäästään halvaantunutta tai pahimmillaan todella kipuista koiraa ensiapuun vain lopetettavaksi. Toisaalta en uskalla lopettaa sitä vielä, sillä mitä jos se olisikin voinut vipeltää eteenpäin vielä kuukausia, jopa vuoden, ylikin? Voi kun olisi se kristallipallo, josta asiaan voisi saada varmuutta. Kukaan ei kuitenkaan oikeaa ajankohtaa tiedä. Mikä kettumaisinta, minä en sitä tiedä. Enkä varmuudella tiedä, miltä koirastani tuntuu. Päätös ja vastuu on yksin minun, mutta minua pelottaa väärän päätöksen tekeminen. Pelottaa sitten niin vietävästi.

Vihdoinkin taas rally kisoissa!

Olemme tosiaan viimeksi päässeet rallya kisaamaan elokuussa, jolloin käteen jäi hylky. Nyt osittain pitkän kisatauon, ei kovin vahvan viimeisimmän kisasuorituksen sekä yleisesti takkuavan treenin takia jännitin kisoja useamman päivän. Koko perjantain oli vähintään pieni kipristys vatsanpohjassa. Kävin vielä paniikki treenamassa kymmenisen minuutin pätkän seuruuta pienessä häiriössä erästä parkkipaikkaa ympäri. Pariin otteeseen Gatsbyn nenä nousi jonkun huumaavan hajun perässä ja takanamme hetken matkaa kulkenut ihminen sai sen keskittymisen herpaantumaan. Lopulta se kuitenkin alkoi päästä oikeaan vireeseen ja sain seuruutettua sitä jopa juosten melkoisen onnistuneesti! Kerran se irtosi kauemmaksi minusta ja ekassa käännöksessä se jäi ihan jälkeen, mutta taas se tsemppasi. Olin aivan tohkeissani kun koirani heitti peppuaan aivan törkeän nätisti juostessani vasemman täyskäännöksen! Yhteinen sävel löytyi, haahuilu oli historiaa ja hyvillä mielin leikitin koiran takaisin autoon. 

Kisa-aamu alkoi liian aikaisin, sillä olin lupautunut myös talkoilemaan. Leivos kainalossa ja innokas koira häkissä suuntasin siis kohti hallia hieman kahdeksan jälkeen. Talkoilu auttoi jännitykseen, kun oli jotain muuta tekemistä. Tosin aina välillä näin sieluni silmissä jotain kauhukuvia siitä, miten epäonnistuisimme Gatsbyn kanssa kaikkien tuttujen säälivien katseiden alla...

Treenimme ei ole aina ollut sitä kauneinta katsottavaa ja kisoissa koirani on lähes poikkeuksetta haahuillut. Tänään kuitenkin Gatsby keskittyi melkoisen kivasti ja itselle tuli todella hyvä fiilis menosta! Yllätyinkin hieman, kun todella hyvän tuntuisen tekemisen jälkeen pisteitä napsahti "vain" 88. Selityksen sain onneksi tuomarilta ja pisteet olivat menneet aivan aiheesta! Isoin mokamme, -10 pojoa, napsahti spiraalissa tapahtuneesta haahuilusta, jonka seurauksena sekä koiran, että omistajan rintamasuunta muuttui plus pysähdyimme. En tajunnut virhettämme ihan näin isoksi, kun olen tuon haahuiluun tottunut, mutta nyt tiedän ensi kerralla uusia, jos moista tapahtuu! Kunnon loppupalkaksi minä sain vihdoin jännityksen pois vatsanpohjastani ja Gatsby pääsi painimaan itsensä märäksi Neean kanssa :) Antoisa päivä siis!

Piirrä koirasi nameilla - haaste ja muuta mukavata

Taitava pikku makoilija :)

Pieni agitykkini pääsi vihdoinkin työkaverini ohjattavaksi. Tätä olikin suunniteltu vasta sellaset puolisen vuotta? Hänellä on itsellä borderterrierejä ja hän halusi kokeilla vähän isompaa sekä vauhdikkaampaa koirulia. Gatsby liiteli aivan mielettömän hienosti Kikan ohjauksien perässä ja tajusi esteen merkkaamisenkin vaikka sellaista emme olekaan vielä treenailleet. Oli myös valaisevaa katsoa koiran reagointia eri ohjauksiin. Pari valittua haukahdustakin kuultiin koirani suusta sekä silloin, kun se ei tajunnut ohjausta, mutta myös kun se joutui käyttämään mielestään liikaa aivojaan erinäisissä pyörityksissä. Pahasti siis näyttää siltä, että kun alamme tekemään hieman enemmän kikkaillen ohjauksia, niin minun hiljainen pieni aksakoirani katoaa ja tilalle astuu pieni rääväsuu... Tätä kauhulla odottaen!

Olemme kuitenkin toistaiseksi käyneet kaksissa HILJAISISSA agitreeneissä. Koitin saada kroppani tottelemaan erinäisiä valssinpyörähdyksiä sekä lähettämään koiraani kiertämään hyppyjä. Menen jälleen ihan liian lähelle estettä ja sen jälkeen jään sen eteen niin, ettei koirani oikein mahdu suorittamaan sitä... Olin siis aivan pihalla kolmos ja nelosesteiden välillä. Jumitin, huidoin ja pällistelin aivan eksyneenä. Lisäksi olen aivan liina hidas, kuten olen aikaisemminkin kehunut. Onneksi Gatsby alkaa hahmottamaan esteitä aina vain paremmin ja pystyin lähettämään sitä surutta lähes putken ulostulopäästä sisäänemnopäähän, kun jätimme jossain vaiheessa suosiolla uusimatta ykköshypyltä saakka. Jäin siis kolmoshypylle ja sieltä lähetin koirani putkeen 2. Tämä tietenkin osti minulle sitä aikaa asettua sen tielle... Saimme onneksi onnistuneitakin suorituksia. Tai siis sen yhden epätoivoisen siihen treenien loppuun!

Seuraavissa treeneissä meni jo hieman kivuttomammin. Menimme putken kautta pakkovalssia, jonka olin jo kerran oppinut. Nyt tosin minulle opetettiin se ainoa osaamani ohjaus uudella tavalla, voi apua! Ohjaus kuitenkin oli onneksi mitä helpoin ja täysin ilman mitään pyörimisiä. Itse olin hieman skeptinen, kun ohjaajamme käski minun odottaa hypyn takana ja niiata sieltä sivulla ja koiraa kohti. Omassa mielessäni tämä lähinnä ajaisi koirani ottamaan minuun etäisyyttä, mutta mitä vielä! Tuo pieni agielukka tajusi niiailuni heti ja teki mahtavia (ainakin omasta mielestäni) ja tiukkujo siivekkeen kiertoja. Tästä pääsimme kepittelemään niin, että vain alussa ja lopussa oli verkot. Gatsby karkasikin pariin otteeseen, mutta kommentoin näitä karkailuja "oho"lla eikä palkkaakaan tullut, niin johan alkoi keskittymistä löytymään. Vauhtia oli oudon vähän, mutta kun koiralle tuli varmuutta myös verkottoman kohdan suoritukseen, niin sitä vauhtiakin alkoi tulla lisää. Kiusasimme sitä myös niin, että kävelin "väärällä" eli vasemmalla puolella, mikä heti sekoittikin pienen koirulin pään. Mutta vain hetkeksi! Käpy näytti taas, että on se vaan aika pätevä! Lisäksi vaikka odotellessa se olikin hieman innokas muiden perään, niin itse kentällä se on niiiiiin hyvin kuulolla, etten tyytyväisempi voisi olla!

Olipas harvinaisen vaikeaa saada Eddie pysymään oikeasti paikoillaan! Se hyöri ja pyöri käteni perässä ja tarjosi kierimistä ym. Monta kertaa jouduin aloittamaan alusta, kun koira oli siirtynyt niin kauaksi nameista. Tässäkin se makaa oikean kyljen namien päällä, mutta päätin tämän kelpaavan :)

Rallyakin on tehty ja kisat odottavat kulman takana. Osallistuimme kisanomaisiin treeneihin, joissa sain itselleni kauhean kisapaniikin aikaiseksi. Olin aivan hengästynyt ja kimitin taajuudella, jonka varmaan vain koirat kuulivat. Heti lähdettyämme suoritukseen joku koira haukkui niin, että Käpy lähti keulimaan. Tämä rikkoi keskittymiseni ja menetin kaikki itsevarmuuteni rippeet. Hyväksytty tulos olisi tullut yhdestä väärin suoritetusta liikkeestä huolimatta (en huomannut, ettei Gatsby istunutkaan sivulleni vaan jäi seisomaan) ja sain käskyn koittaa rauhoittaa itseäni jotenkin.

Normitreeneissä normimeno jatkui eli aksaavat koirat kiihdyttivät oman otukseni mukanaan eikä mistään tullut mitään. Pari valittua hihnannyppäystä toi onneksi hieman rauhaa maahan, mutta aika järkyttävää menomme oli. Gatsby myös kiljahteli ja haukahteli, kun sen sisällä oli niin iso jännite; se halusi tehdä kanssani ja samalla lähteä riehumaan agikentälle. Toisella kiekallamme olimme hiljaisessa välissä ja koira toimi uskopalauttavalla tavalla ilman välipalkkauksia. Se edisti, mutta kesti juoksemiseni ilman kauheaa riehaantumista. Kouluttajamme meinasi, että olisi ollut kevyesti 90+ pisteen arvoinen suoritus. Kerran tuo yritti meinaan mennä vieressä nököttämään putkeen :) Koitan muistaa kouluttajamme hyvän ohjeen kisoissakin eli keskityn vain Gatsbyyn. Yritän luoda ympärillemme keskittymisen kuplan, jossa en sabotoi sen tekemistä. Helpommin tosin sanottu kuin tehty!

Feron kanssa homma sujui leikiten! Sillä on vahva paikallaanolo eikä se välittänyt sen ympärillä hiipparoinnista :)

Pelastustreeneissä oli vuorossa oikeita etsintöjä jäljittelevä etsintä, jota olin Iriksen apuna järjestämässä. Tämä tarkoitti alueen tallaamista (eli kunnon lumihangessa tarpomista) sekä lopulta yli tunniksi metsään piiloutumista. Olin myös hajustanut huolella yhtä rikkinäistä sukkaa sekä pilleripurkkia, mutta kumpaakaan ei ollut löytynyt. Minut onneksi kuitenkin taitavat koirakot löysivät ja olin jopa suureksi huojennuksekseni ollut oikealla alueella piilossa! Ajatella! :D

Lopulta teimme pienellä alueella muka ihan pienen etsinnän Gatsbyllekin, joka tietenkin oli joutunut jättämään isto etsinnät väliin. Ensimmäinen maalimies löytyi helposti ja häntä kohdeltiin hyvinkin hellästi. Toinen taas ei meinannut löytyä millään ja rämmimme lumista supan seinää ylös ja alas sekä ympäri. Lopulta saimme maalimieheltä valoavun ja sain ohjattua Gatsbyn hajun päähän etsittävästä. Häneen sitten purettiinkin kaikki se "piru kun et haissut aikaisemmin!"-turhautuminen kunnon ryykäämisenä. Meidän ikuisuusongelma, huoh.

Ehdimme käydä taas Neeankin kanssa lenkkeilemässä ja koirat olivat todella vauhdikkaita!

Urosuhoilu/muille huutelu on edistynyt vaihtelevasti. Välillä koirani yllättää minut olemalla mitä rauhallisin ja hienoin poika. Lämppälenkillä hallin läheisyydessä joku isompi pystykorvainen kaveri alkoi murisemaan meille jo hyvän matkan päästä. Gatsby jännitti itsensä, mutta murahti vain vähän ihan kohdalla eikä väteänyt edes hulluna! Samoin se oli todella rennosti hallissa eikä ottanut siellä kestään itseensä. Sitten taas on ollut päiviä, kun se rääkyy ihan vaan varmuudeksi kaikelle liikkuvalle ja jopa tutuille nartuille. Silloin se tosin ei keskity yhtään siihen, kuka ärinän kohde on. Olen keskittynyt aina vain enemmän omaan rauhallisuuteen tilanteissa ja koitan plakata nimenomaan oikeasta ja toivotusta käytöksestä. Tämä onkin tuntunut toimivan, sillä Gatsby tarjoaa usein ihan itse hallilla odotellessa maahanmenoa ja rauhoittumista. Olen oikein optimistinen asian suhteen!